Hoitotyön auttamismenetelmät ja hoitosuhdetyöskentely

Mielenterveystyö jakautuu mielenterveyden edistämiseen ja mielenterveysongelmien hoitoon. Hoitotyö tulee nähdä laajasti ihmisen hyvinvointia ja toimintakykyä lisäävänä työnä, jossa keskitytään vahvuuksiin ja voimavaroihin, sekä vahvistetaan pärjäävyyttä ja lisätään suojaavia ulkoisia tekijöitä. Mielenterveystyö jaetaan kolmeen eri vaiheeseen (kuten hoitotyö yleensäkin): 1) mielenterveyttä edistävä, 2) mielenterveyttä ennaltaehkäisevä ja 3) mielenterveyttä korjaava taso.

Ihmisen mielenterveys voidaan ajatella tasapainoilun tilaksi, jossa altistavat ja laukaisevat tekijät sekä mielenterveyttä suojaavat tekijät tasapainottelevat. Suojaavia tekijöitä ovat sosiaalinen tuki ja yksilölliset voimavarat. Vaikka ihminen sairastuisi mielenterveyshäiriöön, on hänellä olemassa olevia voimavaroja. Nämä voimavarat voivat välillä olla hyvinkin vähissä, mutta niiden tukeminen vahvistaa ja voimistaa ihmistä. Voimavarat voivat olla arvoja, asenteita tai ihmissuhteita, tai ne voivat olla materiaalisia, älyllisiä tai tunteisiin perustuvia. (Kanerva – Kuhanen – Oittinen – Schubert – Seuri, 2014)

Haavoittuvuus-stressimalli on yksi tarkastelunäkökulma pohdittaessa mielenterveysongelmien syntymistä. Haavoittuvuus-stressimalli olettaa, että sairastuneella on mielenterveyden ongelmille tai häiriöille altistavia tekijöitä ja näiden altistavien tekijöiden ja elämäntilannetta riittävästi kuormittavan stressin yhteisvaikutus voi johtaa psyykkiseen sairastumiseen. Haavoittuvuuskynnys riippuu ihmisen yksilöllisestä taipumuksesta stressin kuormittavuuteen sekä eri elämän aikoihin. (Kanerva – Kuhanen – Oittinen – Schubert – Seuri, 2014)

Psykoedukatiivinen lähestymistapa on käytetty menetelmä hoitotyössä ja sen käyttö on perusteltua ammattiryhmästä riippumatta, koska sen vaikuttavuudesta on tutkimuksellista näyttöä. Psykoedukatiivinen työskentely tapahtuu potilaan ja perheenjäsenten kanssa yhdessä työskennellen. Työskentelyn painopiste on nykyisyydessä ja tulevaisuudessa, eikä menneisyydessä ja syiden etsimisessä. Ajatuksena on, että perhe ei vaikuta potilaan sairauden syntyyn, mutta voi vaikuttaa sen kulkuun. Psykoedukatiivinen työskentely voi olla hoitajan ja potilaan välisessä yhteistyösuhteessa tapahtuvaa, perhetyöskentelyä, ryhmä- ja kurssimuotoista tai usean perheen välistä ryhmätyöskentelyä. Ryhmätyöskentelyssä korostuu vertaistuki, jonka avulla voidaan jakaa tietoja ja kokemuksia samasta sairaudesta ja sen kanssa selviytymisestä. Perhetyöskentelyssä huomioidaan myös lapset ja se, että he tulevat kuulluiksi. Käytännössä psykoedukatiivisen työskentelyn aikana potilaalle ja hänen läheisilleen annetaan tietoa sairaudesta, oireista, selviytymiskeinoista, toipumisesta ja toipumisen tavoista. Työskentelyn tavoitteena on lisätä potilaan ja perheen terveyttä ja hyvinvointia, elämänlaatua, elämänhallinnan tunnetta sekä antaa konkreettisia selviytymiskeinoja ja välineitä. Tiedon, ohjauksen ja tuen antaminen lisää sairastuneen ja hänen läheistensä ymmärrystä psyykkisestä sairaudesta ja lieventävät traumaattista kokemusta. Skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekä masennuksen Käypä hoito –suositukset ovat ohjeistaneet psykoedukaation käytön potilaan hoidossa. (Kanerva – Kuhanen – Oittinen – Schubert – Seuri, 2014)

Yksi lähestymistapa on kuntoutujakeskeinen malli, jossa tärkeänä päämääränä on kuntoutujan arkielämäntaitojen ylläpitäminen ja niiden lisääminen. Yksilön voimavarojen, toimintakyvyn ja oman elämän hallinnan tunnetta lisäävät elementit ovat keskeisessä roolissa. Myös ryhmätyöskentelyä käytetään paljon, sis. psykoedukatiiviset ryhmät.

Hoitajan ja potilaan välinen yhteistyösuhde vaatii hoitajalta halua auttaa ja tehdä toisen ihmisen olo hyväksi. Yhteistyösuhteessa korostuu hoitajan aito läsnäolo. Potilaan tulee voida kokea, että hoitaja on kohtaamistilanteessa aidosti kiinnostunut potilaasta ja että hoitaja on tilanteessa juuri häntä varten. Keskustelut potilaan ja hoitajan välillä ovat yhteistyösuhteen keskeisin menetelmä. Keskustelujen sisältö muodostuu potilaan tarpeiden ja tavoitteiden pohjalta. Tärkeitä keskustelunaiheita ovat myös hoito, vointi ja kuntoutumisen eteneminen. Toisaalta keskustelu voi välillä olla myös ihan tavallista keskustelua liittyen potilaan arkeen ja potilaalle mieluisiin asioihin. Toisinaan voi olla, ettei keskustelua synny ja silloin tärkeää vain olla potilaalle läsnä ja olla ”hyväksytysti hiljaa”. Potilaan kuuntelemisen tavoitteena on selventää potilaan ajatuksia ja tunteita ja saada tietoa potilaasta, jotta ymmärrys tilanteesta lisääntyisi. Aktiivinen kuuntelu on oleellinen osa havainnointia, jossa tarkastellaan myös mm. potilaan kehon kieltä. (Kanerva – Kuhanen – Oittinen – Schubert – Seuri, 2014)

Potilaan ja hoitajan välisessä yhteistyösuhteessa voi tulla esiin tiettyjä vuorovaikutuksen ilmiöitä:

• Transferenssi = Potilaan ja hoitajan välisen vuorovaikutuksen tunteidensiirto. Se voi olla positiivista tai negatiivista. Potilas siirtää menneisyytensä, usein varhaislapsuuden, sekä merkittäviin ihmisiin kohdistamiaan reaktioita, kuten tunteita, odotuksia, asenteita, mielikuvia, viettejä tai puolustuskeinoja, potilaan ja hoitajan yhteistyösuhteeseen. 

• Vastarinta = Potilas ei halua puhua ja on hiljaa. Sairastuminen ja sen hyväksyminen aiheuttaa monenlaisia tunteita, jotka voivat herättää potilaassa vastarintaa. Taustalla on potilaan elämänhistoria, mutta aina myös ajankohtaisesti vaikuttava muutospaine.

• Distanssi = Potilaan ja hoitajan välimatka (fyysisesti, psyykkisesti, että sosiaalisesti). Yhteistyösuhteessa välimatkan säätely toimii potilaan kehitys- ja kasvuprosesseja ohjaavana tekijänä. Potilaan oikean välimatkan sääteleminen vaatii hoitajalta ammattitaitoa tunnistaa se.

Lähteet:

Kuhanen C, Oittinen P, Kanerva A, Seuri T, Schubert C. Mielenterveys-hoitotyö. 2014.