Kehityspsykologia - Vuorovaikutus ja kiintymys

Jatkuva vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa muodostaa yhden tärkeän kehityksen perusperiaatteen. Joskus on todettu, että ihminen kasvaa ihmiseksi vain kehittymällä muiden ihmisten parissa, ja se on osoittautunut todeksi. Esimerkkinä ”susilapset”, joita on joskus löydetty viidakoista ja erämaista. Heille yhteistä on ollut se, että ainakin kolme keskeisen tärkeää inhimillistä ominaisuutta on jäänyt kehittymättä; suora ryhti, puhe ja kyky käsitteelliseen ajatteluun. (Nordling - Toivio, 2013)

Varhaisessa vuorovaikutuksessa vauva alkaa jo ensimmäisen elinkuukauden jälkeen etsiä aktiivisesti yhteyttä ulkomaailmaan, jossa erityisesti katsekontaktin ottaminen hoitavaan henkilöön muodostuu keskeiseksi. Katsekontaktin kautta vauva oppii vähitellen ymmärtämään ja erottamaan hoitajansa toisistaan, ja jos lähelle tullut henkilö tuottaa mielihyvän tunnetta, vauva alkaa reagoida siihen hymyilemällä. (Nordling - Toivio, 2013)

Kolmannen ikävuoden aikana viimeistään kehittyy lapsen minuus. Silloin yksilöitymis-eriytymisprosessi etenee vaiheeseen, joka mahdollistaa ajattelun ja yksilöllisyyden kehittymisen. Minuuden kehityksen tärkein vaihe lapsen persoonallisuuden muovautumisen kannalta on tunne-elämän kehitys. Tutkijat ovat pitkälti yksimielisiä siitä, että lapsen persoonallisuuden biologinen, perimän kautta saatu perusta on temperamentti. Sillä tarkoitetaan ihmiselle tyypillistä reagoimis- tai käyttäytymistyyliä, joka erottaa hänet muista. Varhaislapsuudessa temperamentti näkyy selvemmin, kun ympäristö ei ole ehtinyt vielä muovata persoonallisuutta. Tutkimuksissa on myös huomattu, että jopa 60% joistakin temperamentin piirteistä on periytyviä. Tähän kuitenkin vaikuttaa varhaisen vuorovaikutussuhteen hoitaja, joka hioo lapsen tunne-elämän kehitystä. (Nordling - Toivio, 2013)

Kiintymyssuhteen myötä lapselle kehittyy sisäisiä mentaalisia malleja lapsesta itsestään, hänelle tärkeistä henkilöistä ja heidän keskinäisestä vuorovaikutuksesta. John Bowlby käytti tätä teoriaa, jonka perusajatuksena on, että pikkulapsi ei normaalitilanteessa voi olla kiintymättä hoitajaansa riippumatta siitä, onko hoitaja sopiva vai ei. Se, että lapsi on kiintynyt hoitajaansa, ei siis teorian mukaan kerro mitään hoitajan sopivuudesta tai hoidon laadusta. Kiintymyksen laatu ja sen vaikutukset tunne-elämän kehitykseen vaihtelevat sen mukaan, miten herkkää ja vastavuoroista lapsen ja hänen hoitajansa tunnepitoinen vuorovaikutus on. Bowlby luokitteli kiintymiset neljään kiintymysmalliin:

• Turvallinen kiintyminen
• - Maailman tutkiminen ja turvan hakeminen ovat joustavasti tasapainossa

• Välttelevä kiintyminen
• - Maailman tutkiminen korostuu koetun turvallisuuden kustannuksella

• Ristiriitainen kiintyminen
• - Lapsi hakee hoitajasta turvaa siinä kunnolla onnistumatta ja siten, että heikentää mahdollisuutta tutkia maailmaa

• Jäsentymätön kiintyminen
• - Kyvyttömyys jäsentää kiintymyssuhdetta vanhempaan sen takia, että vuorovaikutusta säätelee pelko

Nämä mallit voivat muuttua kehityksen myötä myönteiseen tai kielteiseen suuntaan ja niihin voi vaikuttaa lapsen vuorovaikutus muiden ihmisen kanssa kodin tai perheen ulkopuolella. Mallit kehittyvät koko kasvun ajan, sosiaalisissa suhteista kertyvien kokemusten ansiosta, myös aikuisena. Lapsi ei tarvitse ”täydellistä lapsuutta” kehittyäkseen täysipainoiseksi. Lapsen kehityksen kannalta tärkeintä on, että yksi hoitaja huolehtii lapsen perustarpeista eli ravinnosta, unesta, lämmöstä ja suojasta. Hoitaja myös vastaa kohtalaisen herkkätunteisesti ja ennen kaikkea ennakoitavalla tavalla lapsen viesteihin. Hoidon ei tarvitse noudattaa länsimaisen ydinperheen mallia. (Nordling - Toivio, 2013)

Lähteet:

Toivio, T., Nordling, E. 2013. Mielenterveyden psykologia. Edita.

Varhainen vuorovaikutus ja itsetunnon kehitys. Terveyskirjasto Duodecim. Luettu 6.9.2017 https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=kot00302